ulkoilu_virve

Liekö neljäkymppiä ollut iltapuolella, kun vasen päkiäni alkoi kiukutella. Ensin vain silloin tällöin, vain tiettyjä kenkiä käyttäessä. Hassua kyllä, kymmenen sentin koroilla jalat jaksoivat, mutta sellaiset ”järkevät” paksukorkoiset kävelykengät noin viiden sentin korolla aiheuttivat välillä kunnon kipuja. Jos oli mahdollista istahtaa kahvilaan ja heilutella varpaita, matkaa voi taas jatkaa.

Pitkään sinnittelin, mutta jossain vaiheessa kävi ilmi, että kyseessä on Mortonin neurooma.

Ensiapua sain erikoispohjallisista, mutta varsinaisia oivalluksia tuli Method Putkisto -tunneilla. Opettelin seisomaan varpaat maassa, kohottamaan jalan kaaren, nivustaipeen, pallean kaaren ja kitalaen samaan aktiiviseen linjaan ja kiskomaan pottuvarpaasta oikealla tavalla. Venyttämään lonkankoukistajia ja käyttämään kävellessä oikeita lihaksia. Homma vain parani, kun Tea ja Pia pitivät kävelykoulun. Arkiset työmatkat saivat aivan uutta ryhtiä ja puhtia ja kroppa parempaa tasapainoa. Toki kenkävalinnoissa koetin olla myös tarkkana.

Keväällä aloitin työn, jossa olen jatkuvasti jalan päällä. Seison, kävelen, kuljen portaissa edestakaisin ja vien kaikenlaisia kantamuksia paikasta toiseen. Nyt alkoi vihoitella kantapää. Aikani kun selvittelin, löysin syynkin: plantaarifaskiitti, jalkapohjan kalvojänteen rappeuma. Rappeuma-sanan ikävästä kaiusta huolimatta ajattelin, että jotain sille voi tehdä.

img_3022

Ja ei kun venyttelemään. Taas kiskottiin varpaita edes ja taakse ja venytettiin takareisiä, pohkeita, jalkapohjaa. Minulla on nystyräpallo piilossa aamiaispöydän alla, ja konkattuani aamupesulle ja pesulta keittiöön pyörittelen kahvia juodessa ja Hesaria lukiessa nystyräpalloa jalkapohjien ja kantojen alla. Välillä venytän varpaita taakse ja jalkapöytää vetreäksi. Töihin lähtiessä jätän konkkaamisen kotiin. Työn lomassa teen salavenytyksiä ja seistessäni asettelen paikoilleen niitä päällekkäisiä palloja ja kaaria.

Nyt on kuusikymppiä lasissa. Milloin rutisevat polvet, milloin ratisevat hartiat. Method Putkistossa käyn säännöllisesti ja Töölön studion hyvässä hoidossa uskon siihen, että aina kun alkaa maistua ”mummokävelyltä”, tarttee tehdä jotain. Tuttavapiiriin on alkanut hiipiä tiettyä vaapuntaa, ja olen vakaasti päättänyt, että siihen porukkaan liityn mahdollisimman myöhään. Ja samalla, tätä kirjoittaessani kurottelen ja tunnustelen varpailla, mihin olen tönäissyt sen erinomaisen nystyräpalloni. Pitäisiköhän se pakata matkalle mukaan?

Virve Airola